Montoggio Liguria Panorama Pictures Roads For Two

Qué hora son mi corazón?

Anche con tutta la buona volontà, mi risulta davvero difficile riportare in forma scritta le sensazioni che mi attraversano la testa in questi giorni.
Siamo parcheggiati a Montoggio, il mio paese di origine (oggi è Imppu a tenervi compagnia!), una via di mezzo tra una perla arroccata nell’Appennino Ligure, in cui i capannoni e gli squallidi centri commerciali dell’entroterra sembrano essersi fermati a dieci passi dal cartello di inizio comune e dove la pace regna sovrana, e il luogo da cui vorresti perennemente scappare. Questa ambivalenza, questo perenne dualismo tra qualcosa che cerchi e qualcosa che rifuggi e l’esserci praticamente nato rende, ovviamente, questo luogo un po’ speciale.

Ora, davvero non voglio tediarvi con il classico sfogo di quello che cerca di fare autoanalisi scrivendo un blog, ma diamine, se ora lo state leggendo non è mica colpa mia!
Il punto è che qua l’aria è diversa, c’è qualcosa. Il tempo si ferma e mi ritrovo a pensare senza sosta, a fermarmi, a volte si cristallizza e cado in una sorta di trance dalla quale mi risveglio la sera, rendendomi conto di aver passato la giornata a ponderare sul da farsi dopo essermi svegliato. Bevo un caffè. Quattro chiacchiere. Un piatto di pasta. Vado a vedere come stanno le oche dall’orto. Internet non c’è. Un altro caffè. Leggo un libro. Faccio qualche foto. Torna il buio. Dieci minuti di televisione. Riprendo il libro. Sotto le coperte. La mattina sembra essere tornata.

Che ore sono? È mercoledì?

Sul fatto che io sia un po’ stralunato siamo tutti d’accordo, ma pensateci bene: nel momento più disordinato e psichedelico della mia vita è davvero strano ritrovarsi nell’unico posto al mondo che consideri immutabile. Fermo. Immobile. Nonostante il mio chiodo fisso di scappare, inevitabilmente mi ritrovo legato ad un elastico. Badate bene, con il tempo ho imparato a volergli bene, a questo elastico.

IMG_1027

Mordi il freno, sei ai nastri di partenza, hai davanti a te 100 metri da correre velocissimo, ma il giudice di partenza aspetta un paio di secondi più del dovuto per premere il dito sul grilletto.
Sta per iniziare la partita più importante del campionato e sei nello spogliatoio seduto sulla tua confortevole panchina prima che l’arbitro chiami tutti in campo.
Ecco, per me ora è così. Un limbo, un bagno bollente, quel momento del sogno in cui senti che ti stai per svegliare. Pane, burro e marmellata.

Era giusto, insomma, fare il primo passo verso un enorme punto interrogativo proprio da qua, dove a volte le ore sembrano giorni e dove a volte sembrano minuti.

Qué hora son mi corazón?

Vaikka kuinka yritän, tuntuu aikalailla mahdottomalta kirjoittaa ylös viime päivien tunnelmia. Olemme pysähdyksissä Montoggiossa, minun kotikylässäni (tänään teille siis pitää seuraa Imppu). Montoggio on pieni helmi Ligurian Apenniinien rinteessä, mutta vain kymmenen metrin päässä kunnan rajasta alkavat vaisut sisämaan teollisuuskiinteistöt ja ostoskeskukset. Täällä elää samaan aikaan rauha kuin halu paeta pois. Kaikki tämä ristiriitaisuus, paikka josta löytyy aina se mitä etsit ja samalla paikka josta haluat paeta, tekee tästä synnynpaikastani monella tapaa erityisen.

Jostain syystä ilma täällä on erilaista. Aika pysähtyy ja minulla on aikaa ajatella ilman katkoksia. On aikaa pysähtyy ja välillä tuntuu kuin päivä olisi soljunut sumussa ja vasta illalla tajuan, että päivä on jo kulunut ja tuntuu kuin olisin vasta herännyt ja aloittanut pohtimaan, mitä tekisin tänään. Juon kahvin. Vaihdan pari sanaa toisten kanssa. Lautasellinen pastaa. Käyn katsomassa ankkoja kasvimaalla. Internet ei yllä tänne asti. Toinen kahvi. Lue kirjaa. Käyn ottamassa muutamia valokuvia. Tulee pimeä. Katson kymmenen minuuttia televisiota. Jatkan kirjan lukemista. Peiton alla. Näyttää, että aamu saapui taas. Paljonko kello on? Onko tänään keskiviikko?
Voidaan varmaan kaikki olla sitä mieltä, että olen hieman sekaisin, mutta miettikääpä hetki: elämäni suurimpien muutosten hetkellä olenkin yhtäikkiä maailman ainoassa muuttumattomassa paikassa. Ihan pysähtynyt ja paikoillaan.

Jalat jännittyneenä lähtöviivalla, edessä sata metria ja elämäsi nopein juoksu, mutta lähettäjä odottaa pari sekunttia pidempään ennen laukaisua.
Kauden tärkein ottelu ja odotat pukukopissa omalla turvallisella paikallasi sitä hetkeä kun erotuomari kutsuu sinut kentälle.
Elän juuri nyt tuota hetkeä. Sitä hetkeä, jolloin olet unen ja valveen rajamailla. Ja juuri siksi tuntuu oikealta ottaa ensimmäiset askeleet kohti elämäni suurinta kysymysmerkkiä juuri täältä, täältä, missä tunnit tuntuvat päiviltä tai välillä minuuteilta.

10

Leave a sketch!