Imparare il Finlandese è Facile Lahti City Roads For Two

Imparare il finlandese è facile!

Dopo qualche giorno di assestamento necessario per ricaricare un minimo le batterie, il vostro fidato Imppu ha cessato il silenzio radio.
Ci eravamo lasciati con me in preda ad una mega influenza, in terra straniera e con la sensazione di essermi smarrito. Grossomodo non è cambiato molto, ma Kirsi ed Antti si sono presi decisamente cura di me in modo davvero amorevole ed almeno l’influenza è quasi passata!
Abbiamo programmato di passare un po’ di tempo in Finlandia, paese che sfortunatamente conosco molto poco avendoci passato solo un paio di settimane durante il nostro “viaggio di nozze”. E’ stato comunque abbastanza per scattare due bellissime foto: una è in cima a questa pagina, l’altra è quella qua sotto!

 

Avendo un bel po’ di tempo a disposizione ho deciso di fare anche qualcosa di utile. Mi sono iscritto quindi ad un corso base di lingua finlandese, in modo da potermi impratichire il più possibile ed, eventualmente, risultare meno fesso del solito, impresa quasi impossibile.
La sorte ha voluto che miracolosamente esistesse un corso estivo organizzato dall’università estiva di Lahti, della durata di un mese. Bene, direte voi, dove sta la complicazione?
Non solo vi sfido a pronunciare il nome del sito “www.paijathameenkesayliopisto.fi/“, ma non vedo l’ora che lo apriate. Non vedo l’ora che vi accorgiate che manca completamente la lingua inglese. Serve un corso di lingua per potersi iscrivere al corso di lingua.

Avendo io il superpotere di avere una moglie madrelingua finlandese, sono però riuscito ad accedere a questo corso di finlandese base. La comunicazione da parte della segreteria studenti recitava “martedì 31 maggio, ore 13: test preliminare per l’accesso al corso”. Il gelo. Il panico. LA PAURA VERA. Credo che il mio cuore abbia saltato un battito o due. Così, un trasloco travagliato, un mese in liguria ed un aereo rotto e ad un’influenza potentissima, sono diventati immediatamente quisquìlie, bazzecole, nullità. Ed io volevo solo scappare via, lontanissimo. Tornare dalla mamma, al sicuro.

Ma ognuno è artefice del proprio destino ed ormai è troppo tardi. Dopo l’atterraggio le giornate scorrono veloci ed improvvisamente mi ritrovo a percorrere la strada, peraltro molto breve, che mi separa dalla scuola con quel nome impronunciabile, sede della mia rovina. Neanche il tempo di dire le mie ultime preghiere che… eccola: sono arrivato.

IMG_1485

Mi avvicino, guardo meglio. Sì è proprio lei. Entro. E’ pieno di ragazzi e ragazze, tutti giovani, tutti biondissimi. Tutti parlano una lingua che non capisco. Chiedo informazioni in inglese alla reception, dove una gentilissima ragazza mi guarda con gli occhi di chi “già sa”, e mi indirizza all’aula 211. Secondo piano finlandese, primo piano italiano: noi il primo piano lo chiamiamo “piano terra”. E’ già tutto difficilissimo e devo ancora fare il test. Le cose sembrano essersi messe malissimo quando all’improvviso: tutto cambia.

Riesco a trovare l’aula e la mia autostima comincia lentamente a salire, è comunque un piccolo passo per un uomo ma un grande passo per un italiano! Entro e, come da previsioni, sono tutti stranieri. C’era da aspettarselo ma chissà come mai mi ero immaginato di trovare degli amanti della cultura in quanto tale, desiderosi di imparare la loro dodicesima lingua. Invece sono come me, completamente spaesati e pieni di dubbi, principalmente su loro stessi. A quel punto comincio a rilassarmi e la respirazione ritorna normale (fino ad allora era praticamente assente). La professoressa sembra gentile, distribuisce i test dicendoci “ei stressiä, ei paniikkia“, e sta roba la capisce anche un bambino. Nessuno di noi parla durante il test, siamo una classe disciplinata. Finito il test lo riconsegnamo ed abbiamo un po’ di tempo per fare quattro chiacchiere tra di noi mentre la professoressa se ne va per correggere i nostri compiti.

IMG_1489

A questo punto succede una magia. E’ fin da subito evidente che ci sono persone di ogni tipo. Europei, mediorientali, asiatici, persone che parlano otto lingue e persone che a malapena hanno una madrelingua, persone con la faccia da bambini ed altre che sembrano appena uscite di galera. Tutte in una stanza. Si parlotta, si prova a comunicare.

– “Perchè sei in Finlandia? Perchè sei in questo corso?”
– “Beh, mia moglie è finlandese, vorrei imparare la sua lingua”
– “Cavolo anche mia moglie è finlandese. Sono qua per lo stesso motivo”
– “Mio marito è finlandese!”
– “La mia ragazza pure, sono qua per lei!”
– “Che coincidenza, anche io!”

E così via. Con alcuni, quelli che non parlano inglese, basta guardarsi negli occhi. Annuiscono e ti guardano come per dire “ti capisco amico, è così anche per me, ci hanno fregati!”. E allora capisci che, a dispetto di quel che si dice, è l’amore a guidare le cose. Spesso governa il mondo e ci fa fare cose che non avremmo minimamente immaginato, come ad esempio provare ad imparare questa lingua difficilissima.

Chissà se la impareremo mai, ma siamo comunque tutti qua per provarci, tutti dentro quest’aula in cui per quasi quattro ore al giorno non esistono confini. Quattro ore al giorno senza stressiä e senza paniikkia.

Benvenuto in Finlandia, Imppu!

Suomi on ihan helppoa!

Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen minä, Imppu, olen valmis palaaman takaisin ihmisten pariin ja jakamaan hieman ajatuksiani näistä ensimmäisistä päivistäni Suomessa. Viimeksi kun kuulimme, olin flunssassa ja aikalailla eksyksissä uudessa maassa. Tilanne on nytkin suurin piirtein sama, mutta anoppini ja appeni lämmin huolenpito on saanut ainakin flunssan kaikkoamaan.

Olimme päättäneet viettää tänä kesänä hieman enemmän aikaa Suomessa, tässä minulle vielä aika tuntemattomassa todellisuudessa. Viime vuonna kävimme täällä nopeasti niin sanotulla “häämatkalla”. Lyhyestä reissusta jäivät käteen pari kuvaa ja tahto palata takaisin.

Koska minulla on nyt ylimääräistä aikaa, päätin käyttää sen hyödykseni ja ilmoittauduin suomen kielen intensiivikurssille. Tavoitteenani on oppia edes hitunen suomea ja mahdollisisesti siten näyttäytyä hieman fiksumpana suomalaisten silmissä. Aikalailla mahdoton tavoite, mutta parempi yrittää.

Onnekkaasti Lahdesta löytyi kuukauden mittainen kurssi kesäyliopiston järjestämänä. Ei siis ongelmaa! Tai no enpä tiedä, sillä… Pelkkä nimen lausuminen (Päijät- Hämeen kesäyliopisto) tuntui ylitsepääsemättömältä. Ja kun avaatte heidän nettisivunsa, huomaatte että englannin kieli loistaa olemassa olemattomuudellaan. Ennen kurssille pääsyä pitäisi olla kurssi, jolla kerrotaan, miten kirjautua kurssille.

Onneksi minun supervoimani on suomea puhuva vaimo ja ilmoittautumislomake saatiin lähetettyä. Vastauksena tuli ytimekäs vastaus: “Tiistai 31.5 klo 13.00, lähtötasotesti”. Paniikki. Pelko. Kuluneen kuukauden kuume, muutto, reissaaminen ja pakkaaminen muuttuivat mitättömiksi yksityiskohdiksi. Todellinen haaste olisi vasta edessä.

Mutta tuo pelätty päivä koitti ja kävelin Kirsin ja Antin kotoa koululle. Matka oli liian lyhyt viimeisille rukouksille ja muutamassa minuutissa olin koululla. Joka puolella vaaleita ja nuoria ihmisiä, jotka puhuivat käsittämätöntä kieltä. Suuntasin vastaanottotiskille ja tyttö tiskin takana tiesi jo ennen kysymystäni, minne olin menossa: “Luokka 211.” Suomessa toinen kerros, Italiassa ensimmäinen kerros. Meillä Suomen ensimmäistä kerrosta kutsutaan pohjakerrokseksi. Testi ei ollut vielä edes alkanut ja jo nyt kaikki tuntui hankalalta.

Löysin luokan ja astuessani sisään itsevarmuuteni alkoi nousta. Vaikka tämä olisi pieni asken ihmiskunnalle, on se aika iso italialaiselle. Kaikki ympärilläni olivat ulkomaalaisia. Olin jostain syystä kuvitellut, että kaikki muut olisivat suuria kulttuurinharrastajia ja siksi innoikkaita oppimaan heidän kahdennentoista kielensä ja ehkä jopa osaisivat suomea. Mutta kaikki olivatkin kuin minä: täynnä kysymysmerkkejä ja suurimmaksi osaksi ihan pihalla. Nyt uskalsin jo hengittää. Opettaja näytti kiltiltä ja jakoi kokeet sanoen: “Ei stessiä, ei paniikkia.” Tätä ei voinut olla ymmärtämättä. Teimme testin täydessä hiljaisuudessa.

Testin jälkeen katsoin ympärilleni: ihmisiä Euroopasta, Lähi-idästä ja Kaakkois-Aasiasta. Osa puhui viittä eri kieltä, joillakin ei ollut oikeastaan edes äidinkieltä. Kasvoista paistoivat erilaiset elämäntarinat. Olimme kaikki samassa huoneessa ja koitimme löytää tavan kommunikoida.

– “Miksi olet tàllà kurssilla? Miksi olet Suomessa?”
– “Minun vaimoni on suomalainen”
– “Niin minunkin, mikà yhteensattuma!”
– “Minunkin mieheni on suomalainen”
– “Minunkin tyttòystàvà on suomalainen”
– “Minunkin!”

Ja vaikka mitä sanotaan niin taitaa se silti olla rakkaus, joka liikuttaa ihmisiä. Jopa niin paljon, että me kaikki olemme nyt täällä, Päijät-Hämeen kesäyliopiston kurssilla, opiskelemassa tätä älytöntä kieltä. Opimmeko me sitä ikinä? En tiedä, mutta joka päivä istumme yhdessä täällä luokassa 211 ja tunnelma on “ei stressiä, ei paniikkia”.

Tervetuloa Suomeen, Imppu!

14

Leave a sketch!