Favola di Verla Unesco Finland Pictures Roads For Two

L’incredibile favola della fabbrica di Verla

E di come il coraggioso Ari Korhonen la fece conoscere all’umanità

Oggi abbiamo deciso di raccontarvi una storia senza eguali, ai limiti dell’incredibile, una storia che oggi, forse, non sarebbe possibile scrivere. Stiamo parlando di quello che è successo a Verla, minuscola cittadina nel cuore della Finlandia, famosa per la sua fabbrica di cartone.

Verla è talmente famosa che dal 1996 è Patrimonio Mondiale UNESCO in quanto, cito testualmente, “esempio ben conservato di insediamento in piccola scala di industria rurale”. Mai parole furono più azzeccate perché quello che ci troviamo di fronte una volta arrivati è una meraviglia, un piccolo villaggio fatto di mattoni rossi che si sviluppa attorno ad una grande e costruzione, la fabbrica per l’appunto. Sembra di essere in qualche modo tornati indietro nel tempo, un tempo che credevamo potesse esistere solo nelle favole. Vogliamo raccontarvi però una favola in particolare: quella del prode Ari, che divenne eroe per un giorno e che vinse una targhetta di bronzo. Ma andiamo per ordine.

Gli impiegati UNESCO. Chi sono e cosa vogliono

Forse non lo sapete (e probabilmente non ve lo siete neanche mai chiesto) ma gli osservatori UNESCO sono una squadra di valorosi impiegati, sparsi in giro per il mondo a bordo di FIAT 126 color pastello acquistate ad una grandissima asta fallimentare in Polonia nel 1989, la cui valorosa missione è quella di scoprire luoghi meravigliosi e condividerli con l’umanità. Ognuno di loro è mosso dal piacere dell’avventura e della scoperta, come tanti novelli Marco Polo, ma con un parco macchine peggiore e con un cartellino da timbrare a fine giornata.
Ognuno di loro agogna segretamente a scoprire un luogo da inserire nelle meraviglie planetarie anche per ricevere la targhetta in bronzo di “Certificato Ufficiale di Scopritore di Luoghi”, un riconoscimento interno di cui andare particolarmente fieri, anche perché viene conferito ogni anno durante la festa aziendale di Natale dove tutti, si sa, amano sempre mettersi un po’ in mostra.

L’intrepido Ari

L’impiegato UNESCO per la Finlandia Ari Korhonen non è mai riuscito ad ottenere quella targa neanche una volta. Eppure sono passati già dieci anni da quando gli vennero consegnate le chiavi della sua FIAT 126 color “cartazucchero” (il suo preferito). Dieci anni passati in mezzo a bufere di neve, a lande deserte, su strade dissestate, con le mani tra i pezzi di ricambio di quella vecchia auto, a cambiare gomme, a schivare alci ma soprattutto senza mai smettere di cercare luoghi che gli facessero dire “tutta l’umanità dovrebbe vederlo!“.

Ci era andato vicino un paio di volte, però. Nel 1991 ad esempio, quando gli venne in mente di andare a visitare Rauma, dal momento che non c’era mai stato e ne aveva sentito parlare molto bene. Telefonò al suo amico e collega Heikki Virtanen per raccontargli della sua idea ed avere un parere in merito. Due giorni dopo, appena prima di partire, ricevette la notizia che Heikki era riuscito a convincere quel bisbetico del direttore ad inserire la vecchia Rauma tra i “World Heritage”: viveva a pochi chilometri dalla vecchia città ma, tonto com’era, non si era mai accorto di quanto fosse bella prima della telefonata con Ari.

Oppure come quell’altra volta nel 1993, mentre era in ferie in Basilicata, a Matera per la precisione, e si illuminò vedendo quanto erano meravigliosi i Sassi che oggi tutti conosciamo ma che il pigro collega italiano, Franco Russo, si era sempre scordato di segnalare. Per tutta una serie di cavilli burocratici l’attribuzione venne però data proprio a Franco, in quanto Ari era ufficialmente fuori servizio (l’assicurazione aziendale non lo avrebbe coperto e si rischiava un guaio giudiziario) ed anche, soprattutto, per mantenere buoni i rapporti tra Finlandia ed Italia. A Franco la gloria (ed anche la targhetta di bronzo). Ad Ari una stretta di mano e qualche scusa.

Insomma, gli era sempre andata male, anche se all’interno del suo ufficio era considerato all’unanimità uno dei migliori. Talmente bravo che forse, dopo dieci anni, avrebbero dovuto trasferirlo alla pianificazione, ad analizzare le carte geografiche in un comodo e caldo ufficio. Ari lo sentiva, era nell’aria già da sei o sette mesi. “Dai che tra poco la finisci di girare per strade ghiacciate con quel macinino!“, si sentiva ripetere. Ma lui era nato per stare su quel vecchio rottame e scoprire posti nuovi! C’era più di metà Finlandia da battere a tappeto! E poi c’erano Liisa e Jussi, 9 e 6 anni, che continuavano a chiedergli quando sarebbero potuti salire con lui su quella macchinina buffa. C’era anche Arja, sua moglie, che ogni mattina gli dava un bacio prima di uscire di casa, che gli diceva che oggi sarebbe stato il giorno buono ma che comunque non si sarebbe dovuto preoccupare, che lei tanto lo amava lo stesso. Lui sapeva però quanto l’avrebbe resa orgogliosa avere in casa quella targhetta, proprio vicino alla stufa, tra i cimeli di famiglia.

Venerdì 22  dicembre 1995

Ma eccoci nel giorno che vi vogliamo raccontare. E’ l’antivigilia di Natale in Finlandia, un giorno qualsiasi per il resto del mondo. Ari sta facendo ritorno verso casa sua, a Porvoo, dopo cinque giorni di ricerche infruttuose nei dintorni della fredda Nurmaa. I suoi occhi sono stanchi di cercare, le sue gambe di camminare, ma soprattutto non vede l’ora di mettersi vicino alla stufa con un po’ di glögi e con la sua famiglia. Pensa anche alla festa aziendale del giorno dopo, la festa della vigilia, che si farà anche se è sabato. Quest’anno, per la Finlandia, nessuna targhetta di bronzo. Nessuna nuova scoperta. Un anno passato senza niente da segnalare. Tutto questo pensare gli fa prendere il bivio sbagliato, cosa non molto desiderabile nel freddo inverno finlandese. All’altezza di una anonima cittadina, chiamata Verla, la fidata Fiat 126 color “cartazucchero”, si impantana. Lo spazzaneve ha lasciato un bel mucchio di neve fresca proprio in mezzo alla strada, forse per la troppa fretta “prefestiva”. Ari non impreca mai ma, dannazione, oggi non doveva proprio succedere. La sua famiglia lo sta aspettando e il glögi si raffredderà se non si sbriga!

Bisogna trovare un pezzo di legno, qualcosa da mettere sotto le ruote della vecchia FIAT, basta poco per rimetterla sui binari giusti. Forse dietro quegli alberi, da quella curva, potrebbe trovare qualcosa di utile. Ari guarda in basso, cerca qualcosa in mezzo a tutta quella neve fresca. Non c’è molto che faccia al caso suo… comincia a spazientirsi sul serio. Alza gli occhi solo un secondo, ma tanto basta. Cosa è quello? Vede tutte quella costruzioni, sembrano piccole case, ma c’è anche un’enorme fabbrica in mezzo. La FIAT non esiste più, il suo fiuto da osservatore UNESCO si è già messo in moto. Si mette a correre, entra dentro la fabbrica, vede cose meravigliose, è tutto così ben conservato.

Sente di avercela fatta… Bingo! Trovata! La tanto agognata meraviglia da mostrare al mondo intero! E’ certo che anche il direttore sarebbe d’accordo. Sarà anche tonto ma sa riconoscere una meraviglia. Sa anche che, una volta partita una segnalazione, specialmente da un veterano come lui, il direttore deve intervenire immediatamente sul posto per certificare il luogo secondo gli standard aziendali. Tanto più che è single e probabilmente non avrebbe di meglio da fare. Ma come avvertirlo?

Nel 1995 la Nokia stava diventando un popolare produttore di telefoni cellulari, ma non erano ancora alla portata di tutte le tasche (il celebre Nokia 3210 uscirà solamente nel 1999), e men che meno alla portata dell’UNESCO, quindi Ari, per avvertire il quartier generale, decide di mettersi in cerca di una cabina telefonica. Una ventina di minuti sono sufficienti per capire che no, non è l’idea migliore che gli potesse venire in mente.

Il duro addestramento UNESCO però torna utile nei momenti più difficili, e le rotelle nel cervello di Ari ricominciano a girare all’impazzata. Trovare un segno di civiltà… ma certo! Seguire qualche traccia che conduca ad una abitazione, che sicuramente avrà un telefono. Logico. Le sue narici di aprono per sentire l’odore acre del fumo: con questo freddo ci sarà sicuramente un fuoco acceso. Le sue orecchie si allargano per sentire ogni minimo rumore. Le sue pupille sono pronte a captare ogni minima luce.

Un minuto. Due minuti. Tre. Cinque. Legna che brucia. La neve sembra addirittura amplificare l’odore, che si fa ora pungente. Sente crepitare la legna. Una luce flebile da un’abitazione. Ora ne è sicuro, c’è qualcuno in quella casa! Le sue gambe tornano ad essere scapitanti ed in men che non si dica si ritrova a bussare davanti alla porta di una piccola casa di mattoni. La porta del signor Jukka, ex dipendente della fabbrica di cartone, ormai affezionato al posto, come tanti altre persone che vivono ancora nei paraggi. Non sa che, concedendo una semplice telefonata ad un signore mezzo congelato e mezzo pazzo, avrebbe cambiato il destino di quei luoghi.

– Segreteria Osservatori UNESCO, chi parla?
– Moi Katja, sono io, Ari. Ho bisogno di parlare urgentemente con il direttore
– Ari, ti aspettavamo qua per gli ultimi saluti in ufficio prima della festa, dove sei finito? Il direttore sta per uscire, non puoi aspettare domani?
– Ho detto: UR-GEN-TE-MEN-TE!!
– “Ok, ok Ari. Spero sia tutto a posto. Ti passo l’interno, resta in linea.”
*[MUSICA DI SOTTOFONDO PER 37 SECONDI]*
 Direttore Timo, chi parla?
– Timo! Sono Ari, vieni subito a Verla, ho trovato una nuova meraviglia. Prendi la 46 in direzione Heinola, esci sulla 369 e poi prendi per Verlantie. Sono in casa del signor Jukka, ti aspetto qua.
– Ari, capisco l’eccitazione e sai che di te mi fido ciecamente, ma non possiamo parlarne domani alla festa, ci s…
– Ho detto SU-BI-TO!
*click

E fu così che il direttore Timo si ritrovò costretto ad uscire dal suo caldo ufficio 18 minuti prima che finisse il suo orario di lavoro. Ci mise quasi due ore ad arrivare a Verla, anche per le cattive condizioni della strada. In quelle due ore Ari si fece raccontare da Jukka la storia della fabbrica, della comunità che vi nacque intorno e del legame indissolubile tra di loro. Raccontò anche di come gli operai continuarono a lavorare per conto loro, dopo che la maggiorparte della produzione di cartone di spostò in altre aree della Finlandia, prolungando per decenni la vita della fabbrica e dandogli la più dolce delle morti. Raccontò di come una comunità di persone si strinse intorno all’unica cose che avesse importanza per loro, mantenendo così in vita loro stessi.

Stava raccontando di come i più anziani danzassero come folletti sui tronchi d’albero in mezzo al fiume quando una serie di colpi si abbatté sulla porta del povero Jukka, che quasi toccò il soffitto dal salto che fece: “Ari, per la miseria aprimi! Sto congelando!”. Dopo aver bevuto un’abbondante dose di glögi, Ari e Timo fecero il giro di tutti gli edifici, compresa la fabbrica, con il cuore che batteva a mille.

– Direttore, che gliene pare?
– Ari, tutta l’umanità dovrebbe vederlo
– E’ la stessa cosa che ho pensato anche io
– Domani lo diremo anche agli altri, durante la festa aziendale
– Certo. Veda di non scordarsi quella targa di bronzo, però.

E fu così che durante la festa aziendale di Natale nel 1995 l’osservatore UNESCO per la Finlandia Ari Korhonen ricevette la sua prima targa di bronzo per aver portato davanti agli occhi del mondo intero una meraviglia unica e per aver tenuto viva la memoria di questo luogo per sempre. Quella sera sua moglie Arja era così felice che gli diede un bacio in bocca sotto il vischio. Insieme a Liisa e Jussi tornarono a casa a bordo della FIAT 126 color “cartazucchero”, facendo finta di essere sulla slitta di Babbo Natale. Ricevettero anche altri regali, ma quello che non dimenticheranno mai è la prima volta che salirono sul bolide del loro papà. Sbrigate le pratiche dopo le vacanze di Natale e capodanno, nel 1996 Verla divenne ufficialmente parte dei patrimoni dell’umanità UNESCO.

Nessun riposo per i guerrieri (e neanche per gli impiegati)

Ari non sedette mai ad una scrivania. La sua avventura passò di bocca in bocca sino ad arrivare alle orecchie di Mario Santamaria, direttore degli osservatori UNESCO per l’Europa del Sud. Non era un mistero che Ari volesse starsene a zonzo ancora per un po’ e giù, a quelle latitudini, c’era bisogno di un tipo in gamba come lui. Inoltre alla sede di Roma non si erano scordati della targa assegnata a Franco Russo e dell’affaire dei Sassi di Matera. Ari si mise al volante della sua minuscola FIAT, insieme ad Arja, Liisa e Jussi e partì verso altre meravigliose esplorazioni. La sua carriera non si è ancora conclusa e la scoperta di Verla è stata solo la prima di una lunghissima serie. Le targhe non riescono più a stare sul camino, in casa Korhonen troneggia una nuovissima bacheca zeppa di targhe di bronzo, il giusto riconoscimento per l’osservatore migliore dell’UNESCO.

Qualche tempo fa Ari è tornato a visitare Verla per salutare il vecchio Jukka, più in forma che mai, e per visitare il museo che è stato fondato nel 1996. Ha fatto alcune foto per l’occasione. Sono quelle qua sotto.

Tarina Verlan ihmeellisestä tehtaasta
Ja siitä kuinka Ari Korhonen nosti sen koko ihmiskunnan eteen

Tänään haluamme kertoa teille tarinan, jolle ei löydy vertaista. Se lähentelee uskomatonta ja tänä päivänä tälläistä kertomusta voisi olla mahdotonta kirjoittaa. Puhumme siitä, mitä tapahtui pahvitehtaastaan kuuluisassa Verlassa, tuossa pienen pienessä kylässä Suomen sydämessä.

Verla on niin kuuluisa, että se on vuodesta 1996 ollut osa Unescon maailmanperintöluetteloa ja, lainaten suoraa, “ainutlaatuinen ja eheä tehdaskokonaisuus Suomen metsäteollisuuden varhaisvuosilta”. Koskaan sanat eivät ole olleet niin osuvat kuin nuo. Juuri tämänlaisen paikan me löysimme kun saavuimme tähän pieneen kylään. Punatiiliset rakennukset ympäröivät yhtä suurempaa, tehdasta. Tuntuu heti, että olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin. Sellaiseen todellisuuteen, jonka uskoimme löytyvän vain saduista. Mutta haluamme kertoa teille yhden erityisen tarinan: tarinan urheasta Arista, josta tuli sankari yhdeksi päiväksi ja joka voitti pronssisen kilven. Mutta aloitetaan alusta.

Unescon työntekijät. Ketä he ovat ja mitä he haluavat

Ehkä ette tienneet (tai ehkä ette ole edes miettineet), millaisen arvokkaan tiimin Unescon työntekijät muodostavat. He ovat uutteria ja rohkeita naisia ja miehiä ripoteltuina ympäri maailmaa ja heistä jokaisella on oma pastellinsävyinen FIAT 126 työsuhdeauto, jotka UNESCO osti konkurssihuutokaupasta Puolasta 1989. Heidän tavoitteenaan on löytää maailman hienoimmat ihmeet ja jakaa ne sitten koko ihmiskunnan kesken. Työntekijät ovat hakeutuneet alalle seikkailunhalusta ja he ovat kun nuoria marco poloja, vain hieman kurjemmilla autoilla varustettuina ja kortti leimattavana päivän päätteeksi. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että nämä työnsankarit eivät ahkeroi ainoastaan löytääkseen niitä kuuluisia ihmeitä vaan myös saadakseen virallisen pronssisen kilven “Maailman paikkojen löytäjän virallinen todistus“. Tunnustuksen, josta syystäkin voi olla ylpeä ja jotka kaiken lisäksi jaetaan työntekijöiden pikkujouluissa, missä kaikki, kuten tiedetään, rakastavat saada henkilökohtaisen hetkensä mainetta ja kunniaa.

Peloton Ari

Unescon Suomen työntekijä Ari Korhonen ei ole koskaan onnistunut saavuttamaan tuota prossista kilpeä. Vaikka siitä päivästä, kun hän sai oman FIAT 126:n (väri: cartazucchero, hänen suosikkinsa) avaimet käteensä on kulunut jo kymmenen vuotta, jokaisista pikkujouluista hän on palanut kotiin tyhjin käsin. Kymmenen vuotta vietetty lumimyrskyjen keskellä tai kaatosateessa, hirvivaaraa uhmaten ja käsin renkaita tienvarressa vaihtaen, mutta mikään ei ollut saanut häntä sanomaan: “koko ihmiskunnan pitäisi nähdä tämä!

Muutaman kerran oli liipannut jo lähelle ja Ari oli jo nähnyt pronssin kiillon silmissään. Mutta ei. Esimerkiksi vuonna 1991, kun Ari päätti pistäytyä Raumalla, paikassa, josta oli kuullut puhuttuvan paljon hyvää. Ari innostui ajatuksesta ja soitti työkaverilleen Heikki Virtaselle kuullakseen kollegan mielipiteen ajatuksesta. Kahden päivän kuluttua, juuri ennen lähtöään, uutinen Vanhan Rauman lisäämisestä World Heritge- listalle kiiri Arin korviin. Heikki oli suositellut paikkaa pomolle ja jouluna Ari saisi taas niellä katkeria kyyneleitä. Viekas Heikki kyllä oli, mutta ei mitenkään erityisen fiksu, sillä hän oli asunut koko ikänsä muutamien kilometrien päässä Raumasta eikä ollut koskaan huomannut kaupungin kauneutta ennen Arin puhelua.

Tai silloin vuonna 1993 Arin ollessa lomailemassa Italian Basicatan maakunnassa, tarkalleen Materassa, kun hän silmät säihkyen ihmetteli noiden tänään kuuluisien luolien kauneutta. Laiska italialaiskollega Franco Russo oli yksinkertaisesti unohtanut mainita työnantajalleen. Monen rasittavan byrokratisen mutkan jälkeen kunnia annettiin kuitenkin juuri Francolle, koska Ari oli löytöhetkellä vapaalla (vakuutus ei olisi kattanut Aria, Unesco ei voinut riskeerata lakisääteisillä ongelmilla ja ennen kaikkea korkealla tasolla ei haluttu hankaloittaa Suomen ja Italian diplomaattisia suhteita). Francolle kunnia ja pronssinen kilpi. Arille säästettiin yksi kädenpuristus ja muutama anteeksipyyntö.

Ei, onnetar ei ollut valaissut Arin elämää kuluneina vuosina, vaikkakin työpaikalla häntä pidettiin yhtenä parhaimmista. Niin taitava hän oli, että hänet haluttiin siirtää suunnitteluosastolle tutkimaan karttoja omaan mukavaan ja lämpimään toimistoon. Käytävillä Arille kuiskailtiin: “Tsemppaa vielä pari kuukautta niin kohta voit lopettaa jäisten teiden ajelun!” Mutta Arista tuntui, että hän oli syntynyt tuon vanhan italialaisen romun selkään. Hän rakasti uusien paikkojen etsimistä ja kymmenessä vuodessa hän ei ollut ehtinyt kiertää edes puolta Suomea. Ja sitten olivat tietysti Liisa ja Jussi, 9 ja 6 vuotta, jotka jaksoivat kysyä, milloin he saisivat nousta isin hassun auton kyytiin. Ja tietysti oli myös Arja, hänen vaimonsa, joka jokaisena aamu antoi hänelle suukon ja loi uskoa Ariin, että tänään voisi olla se kauan odotettu onnekas päivä ja vaikka niin ei olisi niin Arin ei pitäisi huolehtia, sillä Arja rakastaisi häntä vielä illallakin. Mutta Ari tiesi kuinka Arja olisi ollut kovin ylpeä hänestä, jos olisi saanut nähdä tuon pronssisen kilven takan päällä, juuri siinä perhekuvien välissä.

Perjantai 22. joulukuuta 1995

Tässä päivä, josta haluamme teille kertoa. Suomessa on aatonaatonaatto ja muualla maailmassa ihan tavallinen päivä. Ari on palaamassa kotiinsa Porvooseen viiden kiireisen päivän jälkeen, jolloin hän oli kartoittanut, ilman onnistumisia, kaikki tiet kylmän Nurmaan ympäristössä. Hänen silmänsä ovat väsyneet etsimisestä ja jalat kävellyistä kilometreistä ja hän odottaa jo kovasti rauhallista iltaa takan ääressä seuranaan perhe ja kuppi kuumaa glögiä. Samalla hänen ajatuksensa kääntyvät huomisiin pikkujouluihin, jotka pidettäisiin perinteiseen tapaan, vaikka olikin lauantai. Tänä vuonna Suomessa ei jaettaisi yhtään pronssista kilpeä. Ei yhtään uutta löytöä. Vuosi, josta ei jäisi mitään jälkeä historiaan, lähestyi loppuaan. Pää täynnä synkkiä ajatuksia Ari valitsee vahingossa väärän suunnan risteyksessä, asia, jonka mielellään välttäisi hyisenä suomalaisena joulukuun iltana. Pienen mitättömän kylän kohdalla auto sammuu. Aura-auto on jättänyt ison kasan lunta juuri keskelle tietä. Senkin kuski taisi odottaa malttamattomana lomia. Ari on mies, joka ei kiroile ikinä, mutta nyt häneltä pääse paljon kertova “hemmetti“. Juuri tänään tämäkin. Perhe odottaa jo kotona ja jos tästä ei päästä eteenpäin niin glökikin jäähtyy!

Nyt tarvittaisiin joku pieni klapi laitettavaksi vanhan Fiatin renkaiden alle. Paljon ei vaadita, että saataisiin uskollinen kumppani taas oikeille raiteille. Ehkä tuolta mutkan takaa voisi löytyä jotain. Ari tutkailee tuoreen lumen peittämää maata ja alkaa todenteolla hermostua. Mikään ei tunnu sopivan ratkaisemaan tilannetta. Hän nostaa katseensa vain sekunniksi, mutta se riittää. Mitä tuolla on? Hän näkee pieniä rakennuksia ja kaiken keskellä suuren tehtaan. Fiat unohtuu täysin ja Arin uuttera Unescon etsijän työminä puskee päälle. Hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kohta jo juoksee, astuu tehtaaan sisällä ja näkee ihmeellisen, vanhan tehdasmiljöön, jossa kaikki on säilynyt täydellisessä kunnossa.

Tässä se on! Bingo! Minä löysin sinut! Sinä kauan etsitty ihme koko maailmalle näytettäväksi. Ari on varma, että pomo hyväksyisi tämän kohteen. Pomo ei ole juuri se maailman välkyin ihminen, mutta ihmeen osasi hänkin tunnistaa. Ari myös tietää, että kun hän lähettää löytöhälytyksen pääkonttoriin, pomon on organisaation säännöksiä noudattaen tultava heti paikalle. Vielä suuremmalla syyllä, kun hälytyksen tekee kunnioitettu työntekijä kuten Ari. Ongelmia ei olisi, sillä pomo on sinkku ja varmasti viettämässä tylsää koti-iltaa odottaen jotain jännittävää tapahtuvaksi. Mutta miten saada pomoon yhteys?

Vuonna 1995 Nokia on nousukiidossa tullakseen maailman kuuluisammaksi matkapuhelimien tuottajaksi, mutta vielä heidän tuotteensa eivät olleet kaikkien kuluttajien saatavilla ja vielä vähemmän kulttuurialan ikuista rahavajetta elävän Unescon (kuuluisa Nokia 3210 lanseerataan vasta vuonna 1999). Ari aloittaa uuden etsinnän, puhelinkopin. Kaksikymmentä minuuttia paukkupakkasessa riittävät Arin tajuamaan, että parempiakin ideoita on nähty.

Unescon kaikenkattava valmennus voi tulla tarpeeseen juuri niinä vaikeimpina hetkinä ja pienet rattaat alkavat rullata Arin päässä hurjaa vauhtia. Etsi sivilisaation merkkejä…mutta tietysti! Etsi merkkejä, jotka johdattavat sinut asutuksen pariin! Sieltä löytyy varmasti puhelin. Loogista. Ari heristää sieraimensa haistaakseen savun: tällä säällä ihmisillä on taatusti tuli uunissa. Hänen korvansa laajenevat kuullakseen pienenkin risahduksen. Hänen pupillinsa ovat valmiita sieppaamaan pienenkin valon säteen.

Minuutti. Kaksi minuuttia. Kolme. Viisi. Puu palaa. Lumi tuntuu suorastaan vahvistavan tuoksua ja se alkaa tuntua suorastaan hyökkäävältä. Hän kuulee kuinka puu ratisee palaessaan. Heikko valon kajo yhdestä mökistä. Nyt Ari on varma: tuossa talossa on joku sisällä! Hänen jalkansa syöksähtävät eteenpäin ja nopeammin kun edes sanoa ehtii Ari jo koputtaa mökin ovea. Ovi on herra Jukan, tehtaan entisen työntekijän koti, tehtaan, johon hän on kovasti kiintynyt kuten monet muutkin entiset työntekijät. Jukka ei voinut aavistaa avatessaan oven puoliksi jäätyneelle miehelle ja antaessaan tämän käyttää puhelintaan, kuinka tuo yksi ilta muuttaisi näiden paikkojen historian.

– Unescon tarkkailutoimiston sihteeri, kuka puhuu?
– Moi Katja, täällä minä, Ari. Nyt pitäisi puhua mahdollisimman kiireisesti pomolle.
– Ari, me täällä vähän sua odoteltiinkin viimeisille tervehdyksille ennen huomista juhlaa. Minne sä oikein olet kadonnut? Pomo on just lähdössä ulos, voisitko oottaa huomiseen?
– Sanoin KII-REI-SES-TI!
– Okei okei, Ari. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin. Mä käännän puhelun sisäisen linjan kautta.
*[Vuoden hittimusiikkia linjalla 37:n sekunnin ajan]*
– Johtaja Timo puhelimessa, kuka siellä?
– Timo! Ari täällä. Tule välittömästi Verlaan, olen löytänyt uuden ihmeen. Tule tietä numero 46 Heinolan suuntaan, poistu tielle 369 ja siitä alkaakin sitten Verlantie. Minä odotan herra Jukan kotona.
– Hei hetkinen, Ari! Ymmärrän kyllä että olet innoissasi ja luotan kyllä täysin mielipiteeseesi, mutta voitaisko me jatkaa juttua tästä huomenna juhlissa, siellä….
– Minä sain VÄ-LIT-TÖ-MÄS-TI!
* tuut tuut tuut

Ja niin johtaja Timo joutuu poistumaan lämpimästä toimistostaan vain 18 minuuttia ennen työpäivänsä loppumista. Matka Verlaan kestää kaksi tuntia, osoittain huonosta ajosäästä johtuen. Noiden kahden tunnin aikana Ari saa kuulla Jukalta tehtaan tarinan, tarinan yhteisöstä, joka syntyi sen ympärille ja näiden kahden raukeamattomasta siteestä. Hänelle kerrottaan, kuinka tehtaan työntekijät saivat jatkaa töitään vielä toistakymmentä vuotta, vaikkakin tuotanto oli jo suurimmaksi osaksi siirretty muualle Suomea ja näin myös tehtaalle annettiin lempeä loppu.

Jukka on juuri kertomassa, kuinka tukkijätkät huvittelivat tanssimalla vedessä kelluvien puunrunkojen päällä, kun ulko-ovea aletaan hakkaamaan niin lujaa että Jukka-parka menkein lennähtää kattoon säikähdyksestä. “Ari, hyvä ihme sentään! Avaa ovi! Täällä jäätyy!”

Herrat juovat isot höyryävät kupit glögiä ja sitten Ari ja Timo lähtevät hiljaisessa pakkasyössä kiertämään tehdasaluetta sydän hakaten tuhatta ja sataa.

– Pomo, mitä tuumaat?
– Ari, koko ihmiskunnan pitäisi nähdä tämä.
– Minä olen ajatellut ihan samaa.
– Huomenna kerromme tästä kaikille pikkujouluissa.
– Tietysti. Mutta muistakaa olla unohtamatta pronssista kilpeä.

Ja niin vuoden 1995 pikkujouluissa Unescon Suomen virallinen tarkkailija Ari Korhonen sai hänen ensimmäisen prossisen kilpensä tuodessaan koko maailman silmien eteen tämän ainutlaatuisen ihmeen. Tuona iltana Arja- vaimo oli niin iloinen, että antoi spontaanin suukon suoraan Arin suulle koko juhlaseurueen edessä. Yhdessä Liisan ja Jussin kanssa koko perhe suuntasi kotiin FIAT 126:n (väri: cartazucchero) kyydissä leikkien istuvansa joulupukin reessä. Sinä jouluna saatiin muitakin lahjoja, mutta lapsille mieleen jäi vain tuo hetki, kun he nousivat isän auton kyytiin ja ajoivat kaikki nauraen kotiin.

Heti pyhien jälkeen byrokratiaattinen koneisto lähti kunnolla liikkeelle, Arin esitys eteenpäin ja heti vuoden 1996 alussa Verlasta tuli virallisesti yksi Unescon maailmanperintöluettelon kohteista.

Sotilaat (ja työntekijät) eivät lepää

Ari ei istunut koskaan toimistoon työpöydän ääreen. Tarinat hänen seikkailuistaan kiirivät suusta suuhun ja saavuttivat jopa Mario Santamarian, Unescon Etelä-Euroopan alueen johtajan, korvat. Oli yleisesti tiedossa, että Arin seikkailunhalu ei ollut lähelläkään loppua ja juuri noilla Etelä-Euroopan leveysasteilla olisi todellista tarvetta Arin kaltaiselle uutteraalle työntekijälle. Lisäksi Roomassa ei oltu unohdettu Franco Russolle luovutettua pronssikilpeä ja koko l’affaire di Sassi di Materaa. Ja niin Ari pakkasi pikkureisen Fiatin kyytiin Arjan, Liisan ja Jussin ja koko perhe jatkoi seikkailujaan lämpimimmissä olosuhteissa saapasmaan mutkikkaita kujia kaarrellen.

Arin ura ei loppunut Verlan löytymiseen vaan se oli vain ensimmäinen askel pitkälle onnekkaalle jatkumolle. Arin metallikilvet eivät enää mahdu takan reunalle ja Korhosten kotoa löytyy tänä päivänä pitkä, painosta kellallaa oleva hylly täynnä pronssisia kilpiä. Hyllyltä löytyy nykyisin myös Arjan huolella kiillottama kilpi “Tunnustus Unescon maailman parhaimmalle löytäjälle“.

Ei pitkäkään aika sitten Ari palasi Verlaan tervehtimään vanhaa ystäväänsä, elämänsä kunnossa olevaa Jukkaa ja tutustuakseen vuonna 1996 avattuun museoon. Merkittävän päivän kunniaksi Ari otti reissussa muutamia valokuvia. Löydät ne tästä yläpuolelta.

7

Leave a sketch!