Kupang Lavalon Hostel roads for two roadsfortwo

Kupang, l’Indonesia della lentezza

Proseguiamo il nostro racconto, scusandoci per la breve pausa che ci siamo presi. Non sempre internet funziona da queste parti, e gli impegni più o meno mondani (tra cui una tesi da scrivere) ci stanno tenendo occupati più del previsto. Ma ad ogni modo eccoci di nuovo qua. Questa volta vogliamo raccontarvi cosa è successo dopo le disavventure romantiche di Timor Est, vogliamo raccontarvi del nostro viaggio attraverso l’Est Nusa Tenggara, in questo caso Kupang, l’Indonesia della lentezza.

Nei prossimi giorni pubblicheremo (speriamo più velocemente) gli altri capitoli di questa mini-saga, che ci ha portato alla scoperta di altri luoghi remoti di un’Indonesia composta da mille sfaccettature, non per forza belle e “da cartolina” ma che abbiamo avuto comunque l’onore di poter vedere con i nostri occhi.

Kupang

Dopo la nostra ormai mitologica sgambata attraverso le terre timoresi siamo giunti intorno alla fine di Agosto a Kupang, nell’altrettanto mitologico Lavalon Hostel, che da quelle parti rappresenta una sorta di faro nel deserto per chi si ritrova a passare da questa amena cittadina. Il fatto è che Kupang, situata nella punta ovest dell’isola di Timor, non è nient’altro che un enorme mucchio di case buttate alla rinfusa su un pezzo di costa, che di suo sarebbe pure bellina. Definirle case poi, nella maggior parte dei casi, è una vera e propria esagerazione: il termine baracca sarebbe decisamente più appropriato.

Kupang Waterfront Night Maket roads for two

Fino a questo punto il tutto sarebbe anche abbastanza gestibile, ma occorre sempre fare i conti con la totale noncuranza degli indonesiani nei confronti dell’ambiente in cui vivono. Questo probabilmente è il tasto più dolente che ci siamo trovati ad affrontare nell’arco di tutti i nostri 30 giorni indonesiani: la spazzatura. Qualsiasi oggetto senza più utilità, dalla bottiglia di plastica vuota al copertone bucato, in Indonesia viene semplicemente lasciato a terra. A parte in casi molto rari non esiste un sistema di raccolta dei rifiuti. La conseguenza di tutto questo, sommando le due cose, è una distesa di spazzatura praticamente infinita, che spesso si estende anche in mare. Quando la spazzatura diventa troppa la soluzione è davvero molto semplice: si brucia. Al tramonto l’aria assume un odore acre, a volte quasi irrespirabile, perché ogni famigliola prova a smaltire la propria spazzatura accendendo un bel falò formato per la maggior parte da bottiglie di plastica e cartacce. Questo succede a Bali, ad Alor, a Timor Est e a Labuan Bajo. Ma a Kupang, che fa 350000 abitanti, il problema ci è sembrato un tantinello piú grave. Abbiamo citato i luoghi in cui siamo stati ma scommettiamo che a Jakarta la situazione non sia molto migliore, anzi.  Ciliegina sulla torta: il mare è pieno di coccodrilli, quindi niente bagno. A 35 °C non è proprio uno spasso.

Dopo questa doverosa premessa, vi stupiremo dicendovi che a Kupang ci abbiamo passato cinque giorni. Sappiamo che vorreste dirci “siete forse diventati scemi?” e vi capiamo. Ma il punto è che con alle spalle (ma soprattutto davanti a noi) tutti quei chilometri, ogni tanto bisogna fermarsi per poter prendere fiato. La nostra non è una vacanza mordi-e-fuggi, che significa per il 99% dei casi solo cose positive ma vuol dire anche, come abbiamo imparato a nostre spese, risparmiare le energie quando se ne ha l’occasione.

A Kupang mancavano le attrazioni ma c’era tutto quello che desideravamo in quel momento. Dopo la polvere (e gli scarafaggi) di Timor Est una stanza pulita al Lavalon ci è sembrata come un miraggio. Una connessione internet decente per lavorare addirittura qualcosa di mistico. La camera privata (e per le ultime due notti un letto nel dormitorio) era inoltre ridicolmente economica. I motivi erano sufficienti per dimenticarsi per un attimo dei roghi di spazzatura al tramonto e dei coccodrilli che ci fissavano speranzosi da sotto il pelo dell’acqua. In un certo senso il nostro soggiorno a Kupang è stato piacevole. Ci siamo infatti ritrovati nella curiosa posizione di essere il “punto fermo” dell’ostello, mentre intorno a noi le persone andavano e venivano, portando con sé le loro storie fatte quasi sempre di visti da rinnovare molto di corsa, di viaggi nel Sudest Asiatico che durano da mesi, di delusioni, di consigli e di avventure che noi, ancora all’inizio del nostro percorso, ascoltavamo con occhi sognanti.

Kupang Waterfront Seaside roads for two

Così abbiamo potuto conoscere Edwin, il proprietario del Lavalon Hostel, che oltre ad essere una persona squisita si è dimostrato all’altezza della fama di cui gode. La Lonely Planet lo presenta addirittura come la guida ufficiale di Kupang, anche se ovviamente non lo è. Provate però a dare un’occhiata al suo sito web e vi accorgerete che non vi stiamo mentendo. Pieno di informazioni apparentemente gettate a caso su una pagina web che sembra arrivare direttamente dal 1998. In qualche modo, non sappiamo spiegarvi come, sembra proprio essere la trasposizione su web di Edwin in carne ed ossa: non bada troppo alle apparenze ma va subito al sodo. Genuino, simpatico, dona (o vende) ciò che promette, e di questi tempi è davvero tanto. Aggiungeteci che da queste parti le informazioni valgono oro, anche se a volte mancano di accuratezza. È già molto sentirsi rispondere “giovedì” alla domanda “quando parte il traghetto per *località a caso*?”. Che significa andare alla banchina alle sette di mattina e aspettare. Quindi se avete intenzione di passare per l’Est Nusa Tenggara, dateci retta: salvatevi quel link.

Edwick Larrin in carne ed ossa!
Edwick Larrin in carne ed ossa! (dal sito del Lavalon)

Poi c’era Jeroen, un ragazzo olandese che però vive e studia in Danimarca. Era al Lavalon per sbrigare alcune commissioni in cittá, visto che Kupang ha l’unico Ufficio Immigrazione di tutta l’Est Nusa Tenggara. Jeroen studia le lingue ed in particolare un dialetto che si parla solamente sull’isola di Pura, nell’arcipelago di Alor. Jeroen ha studiato per qualche mese l’indonesiano, che sembra parlare piuttosto fluentemente, il che lo rende una sorta di personaggio mitologico agli occhi degli abitanti di Kupang. Era molto molto buffo vedere i ragazzini rimanere pietrificati dopo che Jeroen rispondeva in perfetto indonesiano ad un loro “bule” (l’equivalente indonesiano di gringo) o “hey mister”. E credeteci, in 100 metri di strada questa cosa, da queste parti, capita almeno 10 volte.
Questa sua abilità linguistica ci ha aperto le porte a tutta una serie di situazioni che non avremmo mai potuto sperimentare, come ad esempio andare a cena a casa di una famiglia del luogo, in cui il padre (poliziotto) ci ha fatto assaggiare tutta una serie di liquori locali illegalissimi ammettendo candidamente “io posso farlo, sono della polizia!”. In generale abbiamo potuto abbattere quella barriera linguistica che rendeva difficile ogni tipo di interazione ed eliminando le distanze tra di noi abbiamo potuto scoprire delle persone squisite, anche se piene di contraddizioni. Ricordatevi di Jeroen, non sarà l’ultima volta che lo sentirete nominare.

Kupang Dinner roads for two

Andreas è invece un ragazzo svizzero che viaggia insieme alla sua bici. Sono tre anni che è su quella sella, partendo dalla Francia. Tutto ad un tratto quello che stiamo provando a fare noi ci sembra una gitarella fuori porta. Si trova a Kupang per trovare un modo di rinnovare il suo visto, che gli è scaduto da una settimana. Oltre ad essere un clandestino temporaneo sa che dovrà pagare 300.000 Rp al giorno (circa 20 €) per ogni giorno di permanenza in piú. Sta aspettando a Kupang perché vorrebbe rinnovare il visto andando e tornando da Timor Est, ma senza pagare la multa. Prova a contattare il console di Timor Est a Kupang, chiedendo che interceda per lui. Ma il console è in ferie, risponde sempre la segretaria che non sa bene come gestire la cosa, e anche noi ci chiediamo perché mai il console di Timor Est dovrebbe aiutare un cittadino svizzero ad entrare nel suo paese senza fargli pagare la multa inflitta da un altro paese, con il quale sono stati  per altro in guerra fino a 10 anni fa.
La sua bici nel frattempo aspetta nella stiva di una nave ormeggiata a Kupang e diretta in Australia. Il capitano gli ha promesso che partirà prestissimo e di non preoccuparsi. Sono circa 20 giorni che gli dice di non preoccuparsi. E intanto la multa diventa sempre più grande. Ma Andreas continua ad andare e tornare dall’ambasciata invece che andare dritto verso quel maledetto confine 200 Km ad ovest. Sembra davvero confuso. Sembra davvero tanto solo. L’unico aiuto che possiamo offrirgli è passare del tempo insieme a lui, perché ci dispiace, è un bravo ragazzo, magari con un po’ di calma si può far ragionare. Così la sera usciamo insieme, andiamo a cenare e a berci una birra, ci racconta le sue avventure, ne ha viste tante ed è orgoglioso di raccontarcele. Per l’ennesima volta ci rendiamo conto di quanto è bello, nella vita, essere in due.

E poi c’era Ian, australiano di origine. Si trova a Kupang per lavoro. Gestisce, insieme ad altre persone ,un’associazione che aiuta i ragazzi di strada in varie parti del mondo, e Kupang è una di queste. Si chiama “THREE for all Foundation”, dateci un occhio. Non dorme al Lavalon ma tutti i giorni passa all’ora di pranzo. Il nasi goreng del Lavalon non vale il viaggio e la Bintang da 66 cl costa più della media. Crediamo che il motivo per cui passa tutti i giorni sia per staccare un attimo dalla realtá in cui si trova immerso, per vedere facce familiari, per far finta di essere altrove per un’ora. È entusiasta di quello che fa, anche se ammette che non è per niente facile.

Kupang Lavalon Hostel roads for two roadsfortwo

Al quinto giorno abbiamo deciso che era l’ora di levare le tende. La destinazione si è materializzata durante le giornate trascorse a Kupang. All’inizio molti ci hanno consigliato Rote Island, una piccola isoletta a sud ovest di Kupang, famosa per il surf ed in generale molto tranquilla. Un’altra destinazione papabile era Alor, famosa per le immersioni e per la generale mancanza di turismo. Anche Komodo era nella lista. All’improvviso un SMS: era Jeroen, che nel frattempo era partito per la sua ricerca a Pura, vicino ad Alor. Ci salutava e ci ringraziava per i bei momenti trascorsi insieme a Kupang. Ha concluso il messaggio dicendo “Alor é bellissima, se avete intenzione di venire qua mi farebbe molto piacere passare un po’ di tempo insieme a voi”.

A noi non é servito altro. Con circa 30 € a testa abbiamo comprato un biglietto aereo per Kalabahi per il giorno dopo. Il nostro tempo a Kupang, per il momento, era terminato, Alor Island la nostra nuova destinazione.


Kupang, hidas Indonesia

Näillä kulmilla internet ei aina toimi, tekemistä on riittänyt (mainittakoon nyt vaikka reppureissaus pitkin Aasiaa ja yksi gradu) joten anteeksi pitkä hiljaisuus. Jatketaan siihen mihin jäätiin. Tällä kertaa haluamme kirjoittaa mitä tapahtui Itä-Timorin seikkailuiden jälkeen saavuttuamme Itäiseen Nusa Tengaran maakuntaan, tarkemmin Kupangiin.

Tulevina päivinä kirjoitamme pari pientä tarinaa tästä Indonesian syrjäisestä maakunnasta. Maisemet eivät aina ole olleet kuin suoraan postikortista, mutta silti olemme onnellisia, että olemme saaneet nähdä tämän kaiken omin silmin.

Kupang

Jo melkein mytologisen Itä-Timorin rajanylityksen jälkeen saavuimme elokuun lopussa Kupangiin, siihen myös mytologiseen Lavalon Hostelliin. Lavalon on näillä main kuin majakka pimeydessä meille kaikille, jotka olemme syystä tai toisesta eksyneet tähän kuumuudeen ja kuivuudeen kuluttamaan satamakaupunkiin. Kupang sijaitsee Timorin saareen läntisessä kärjessä. Kaupungin pitkä rantaviiva on sinänsä ihan nätti, mutta sitä varjostavat loputtomat peltikylät. Kunnollisia taloja tästä yliopistokaupungista oli vaikea löytää. Tähän asti kaikki menee vielä ihan hyvin, mutta kun tähän lisätään indonesialaisten tapa olla täysin välittämättä lounnosta, tilanne muuttuu hankalammaksi. Meidän kolmenkymmen Indonesiassa vietetyn päivän jälkeen voimme sanoa, että meille Indonesian suurin ongelma on roska. Indonesiassa jokainen tavara, oli se sitten muovipullo tai rikkinäinen peitto, tiputetaan juuri siihen kohtaan missä sen hyödyllisyys loppuu. Joitain harvinaisia tilanteita lukuun ottamatta minkäänlaista jätteiden keräysjärjestelmää ei ole. Lopputuloksena kahlaat nilkkoja myöten roskassa ja katsot kauhulla kuinka roskat valuvat mereen. Ja kun paikallistenkin hermot palavat roskassa elämiseen, ratkaisu on yksinkertainen: kaikki kerätään kokoksi ja laitetaan palamaan. Tämä tapahtuu kaikkilla, Balilla, Timorissa, Komodon kansallispuistossa. Mutta Kupangissa, jossa asukkaita on ainakin ne viralliset 350 000, ongelma alkoi olla kestämätön. Kirsikkana kakun päällä meri on täynnä krokotiileja eli uiminen ehdottomasti kielletty. Kun minimi lämpötila on 35 astetta niin siinä ei hirveästi naurata.

Tämän esipuheen jälkeen ihmettelenette kun kerromme, että vietimme Kupangissa viisi päivää (ja palasimme vielä takaisinkin). Teidän ”Oletteko ihan sekaisin?” kuuluu tänne meille asti. Mutta kun on reissannut jo hieman pidempään jossain vaiheessa on vain pakko pysähtyä ja levätä tulevia kilometrejä varten. Meidän matka on pitkä ja 99 prosenttisesti se on ihan huippu juttu, mutta olemme myös oppineet, että kun on mahdollisuus levätä, kannattaa levätä.

Kupangissa ei ollut nähtävää, mutta siellä oli kaikki mitä juuri tuolloin tarvitsimme. Pölyisten ja ötökkäisten öiden jälkeen Lavalon puhdas huone näytti ihmeeltä. Oma huone (ja viimeiset yöt dormissa) olivat naurettavan halpoja. Jo tämä sai meidät unohtamaan hetkeksi roskakasat auringonlaskuja katsellessa ja krokotiilit jotka katsoivat meitä himoiten heti veden pinnan alapuolella. Ja jollain erikoisella tavalla me viihdyimme Kupangissa. Ihmiset tarinoineen epätoivoisista viisumimatkoista, loputtoman pitkistä reissuista, pettymyksistä, vinkeistä ja seikkailuista vaihtuivat hostellissa ja me otimme heidät vastaan, imimme itseemme jännittävien seikkailuiden tuoksua ja saatoimme heidät taas matkaan.

Saimme myös tutustua Edwiniin, Lavalonin omistajaan, jota Lonely Planet siteeraa Kupangin ja koko maakunnan virallisena oppaana, vaikka näin ei tietenkään ole. Kurkatkaa Edwinin sivuille ja huomaatte että tietoa ei tältä mieheltä puutu. Sivu kylläkin näyttää siltä kuin se olisi viimeksi päivitetty vuonna 1998. Sivu kertoo jotain myös Edwinistä: ulkonäöllä ei ole niinkään väliä vaan parempi mennä suoraan asiaan. Helposti lähestyttävä, mukava ja ihminen joka tekee (ja myy) sitä mitä lupaa. Näinä aikoina nämä piirteet saivat meiltä paljon arvostusta. Eli jos joskus suuntaatte Indonesian itäisiin maakuntiin, Edwin on teidänkin paras kaveri ja hänen sivunsa kannattaa laittaa talteen.

Lavalonissa vietti aikaa myös Jeroen, hollantilainen poika joka asui ja opiskeli Tanskassa. Jeroen oli kaupungissa hoitamassa viisumiin liittyviä asioita, sillä hän teki tutkimusta yhdellä pienellä Itäisen Nusa Tenggaran saarella, Puralla, tutkien siellä puhuttavaa murretta. Jeroen oli opiskellut muutaman kuukauden indonesiaa ja näytti puhuvan sitä suhteellisen hyvin, sillä paikalliset olivat kohtottaneet hänet jonkinmoiseksi käveleväksi ihmeeksi ja seurasivat häntä ahkerasti katuja pitkin. Oli hauska nähdä paikallisten lasten reaktio kun he huusivat Jeroenille ”bule” (nimitys valkoisesta ihmisestä) ja Jeroen vastasi heille täydellisellä indonesialla. Ja ”bule” huudetaan sinulle aika monta kertaa jo lyhyellä sadan metrin matkalla täällä kulmalla maailmaa.

Jeroenin kielitaito avasi myös meille odottomattomia ovia. Pääsimme paikallisten koteihin illalliselle tai yhden poliisiperheen vieraiksi joka halusi maistattaa meille erilaisia laittomia (Islam) liköörejä. Ja kun kysyimme hämmästellen lainsäädännöstä perheen isä vastasi: ”Minä voin tehdä näin sillä olen poliisi!”. Jaahah ja kippis. Jeroen tutustutti meidät indonesialaiseen arkeen. Painakaan hänen nimensä mieleenne, sillä meidän seikkailut saivat jatkoa myös myöhemmin.

Andreas sen sijaan on sveitsiläinen poika, joka ajaa yksin pyörällään. Jo kolme vuotta hän on joka aamu istunut tuon saman satulan päälle ja päätynyt Ranskasta tänne. Meidän matkamme alkaa näyttää viikonlopulta Lontoossa Andreaksen tarinoiden rinnalla. Andreas on Kupangissa, sillä hän yrittää epätoivoisesti uusia viisumiaan, joka on mennyt viikko sitten vanhaksi. Sen lisäksi että hän on laittomasti maassa hänen pitää myös maksaa jokaisesta ylimääräisestä päivästä tuntuvat sakot. Andreas odottaa Kupangissa, sillä hän yrittää löytää keinoa päästä Itä-Timoriin maksamatta sakkoja. Hän yrittää olla yhteydessä Itä-Timorin konsulaattiin, jos joku keino voitaisiin löytää. Mutta konsuli on lomalla ja me mietimme itseksemme, miksi konsoli haluaisi auttaa sveitsiläistä poikaa olla maksamatta sakkoja maalle, jonka kanssa he ovat olleet kaiken lisäksi sodassa kymmenen vuotta sitten. Tämän lisäksi Andreaksen pyörä on lastattu laivaan, jonka pitäisi viedä hänet (laittomasti) Australiaan. Kapteeni on luvannut, että pian he lähtevät matkaan, mutta on kulunut jo 20 päivää ja yhä Andrekselle sanotaan, että pian me lähdemme matkaan. Ja samalla sakkosumma kohoaa. Mutta Andreas, sen sijaan että matkustaisi rajalle ja uusisi viisuminsa, joka aamu suuntaa konsulaattiin ja toivoo, että konsuli olisi jo palannut lomiltaan. Andreas vaikuttaa olevan aika hukassa ja todella yksinäinen. Ainut tapa miten me voimme auttaa häntä on viettää aikaa yhdessä, sillä Andreas vaikuttaa kaikien puolin hyvältä ihmiseltä ja me ollemme vilpittömästi surullisia nähdessämme hänen palaavaan joka päivä tyhjin käsin hostellille. Ja niin iltaisin me mennemme yhdessä ulos, juomme yhden oluen, käymme syömässä ja kuuntelemme Andreaksen tarinoita, joita hän ylpeänä kertoo ja joita riittää. Ja taas olemme kiitollisia siitä, että olemme tällä matkalla kahdestaan.

Ja sitten on tietysti australialainen Ian. Hän on Kupangissa töissä. Ian koordinoi työtä katulasten parissa ympäri maailmaa ja myös täällä. Organisaation nimi on ”THREE for all Foundation”, voitte kurkata heidän työtään täältä. Ian ei nuku Lavalonissa, mutta tulee sinne melkein joka päivä lounaalle. Lavalonin nasi goreng ei ole matkan arvoinen ja Bintangkin maksaa puolet enemmän kuin muualla. Uskomme, että syy miksi Ian joka päivä vaeltaa Lavalonille asti on päästä hetkeksi irti todellisuudesta, jossa hän lopun päivästä elää. Leikkiä, että olisi jossain muualla edes tunnin ajan. Ian rakastaa työtään, mutta kertoo myös, kuinka raskasta ja vaikeaa se välillä voi olla.

Viidentenä päivänä päätämme, että on aika kerätä kamppeet ja jatkaa matkaa. Suuntakin konkretisoitui kuluneiden päivien aikana. Monet olivat suositelleet meille Roten saarta lännessä. Kuulemme surffaajien paratiisi ja muutenkin oikein kaunis ja rauhallinen. Toinen vaihtoehto oli Alor, huhujen mukaan kaunis saari, jolle turistit eivät ole (vielä) eksyneeet. Komodakin harkittiin. Ja sitten tekstiviesti: Jeroen, joka sillä välin oli lähtenyt takaisin Puralle, Alorin naapurisaarelle, lähetti terveisiä ja kiitti yhteisistä päivistä. Jeroen lopetti viestin sanoihin: ”Alor on upea, jos haluatte tulla tänne niin musta olis tosi kiva viettää lisää aikaa teidän kanssa.”

Muuta ei tarvittu ja noin kolmellakymmenellä eurolla ostimme liput Kalabahiin seuraavalle päivälle. Ja niin meidän Kupangin päivät, tällä erää, olivat tulleet päätökseen ja Alor oli meidän seuraava kohteemme.

6

2 pensieri riguardo “Kupang, l’Indonesia della lentezza

Leave a sketch!